"Tasapainoisesti omilla jaloillaan seisova. Omantahdon omaava, mutta pyyteetön, hellyydenkipeä kainalokoira"
... Elämäni koira nro 2!

Noki, Noks (Iltahämyn Ystävän Sulo) asettui pysyvästi joukkoomme kesällä 2011 parin viikon hoitojakson päätteeksi, noin 5 kk:n iässä, kun koiruus oli edelleen omaa kotia vailla. Tässäkin koirassa oli sitä jotakin, jotain selittämätöntä. Jo siinä vaiheessa, kun näin heikäläisen videolla paineltavan hirveällä vauhdilla putkeen. Ja kun koiruus tuli hoitoon, tunne vain vahvistui.

Noki oli jo pentuna reipas, rohkea ja oman tahdon omaava koira, joka kulki tomerasti omilla jaloillaan eikä paljosta hätkähtänyt. Ja yhä edelleen on samanlainen. Uteliaasti ja tasapainoisesti maailmaa tutkaileva, joka keksii omat leikkinsä silloin, kun ei saa muita seuraksi. Varsin ahnekin osaa olla, joten namien kanssa motivointi ei ole ongelma.
Heti alussa meillä oli tahtojen taistelu siitä leikataanko kynnet vai ei? Harmi vain, että vaikka koira olikin jääräpää, osasin minä olla vielä enemmän ja lopulta ne kynnet reilun puolen tunnin ”taistelun” jälkeen leikattiin. Sen jälkeen ollaan leikattu aina nätisti, koira kyljellään rentona maaten…

Nokilla oli tapana pentuna ”kiroilla”. Jos jokin asia ei miellyttänyt, niin silloin purnattiin kovasti vastaan. Esim. jos sängyltä piti koiruus saada pois eikä suullinen käsky tehonnut, vaan meni kuuroille korville. Jos silloin kädellä kevyesti työntämällä kehotti koiraa siirtymään, alkoi purina. Ja vastaanhangoittelu. Mutta lähti lopulta. Nykyään ei ole kiroilua ollut havaittavissa. Muutoinkin, jos oli jokin ei toivottava tilanne ja siitä piti koira saada pois, Noks kiroili…

Noks on todellakin utelias! Kiinnostunut kaikesta mahdollisesta. Mutta ei sitä nenää tarvitsisi kuitenkaan työntää käynnissä olevan imurin putkeen… Tulipahan silloin nenä kunnolla imuroitua! Mutta teen mitä tahansa, niin yleensä on koiran nenä jossain siinä välissä. Takapihalla saattaa välillä iskeä naapurikyttä, kun Noks kurkottelee aidan yli ja kurkkii naapureita…ja kyllähän tuo yhdessä vaiheessa otti ja karkasi aidan ali kesällä 2015... Kävin sitä sitten vislailemaan takaisin, mutta eipä koiruutta näkynyt. Lopulta otin hihnat ja Gamin matkaani ja lähdin ulos etsimään Nokia. Sieltähän se sitten suht heti tulikin, seinänaapurin kanssa samaa matkaa takaovesta ulos. Oli sitten poitsu käynyt seinänaapurin (miehen) herättämässä päiväuniltaan, kun hällä oli ollut takaovi auki ja Noki ei ilmeisesti muuta paikkaa keksinyt minne mennä, kun ei takaisin enää aidan ali osannut tulla omalle pihalle? Tämän jälkeen tuli takapihalle täysin uusi päätyaita, josta koiruus ei pääse enää karkaamaan!

Alkuaikoina lenkkimme oli pääasiassa sitä, että toisen koiran tullessa vastaan, Noks räkytti varsin kiitettävästi ja kulki takajaloillaan vetäen hihnassa yrittäen samalla vastaantulijan luokse. Ja sitä ääntä riitti! Nykyään onneksi jo osataan ohittaa suht nätisti, riippuen vastaantulijasta. Tosin sitten ei kuitenkaan enää takajaloilla kuljeta, käytetään vain ääntä.
Ja ääntä tuolla koiralla edelleen riittää! Varsinkin kiihtyessään.

Agitreeneissä , -kisoissa tai leikkiessä ei suu yksinkertaisesti ehdi kiinni ollenkaan, vaan ääni purkautuu yhtäjaksoisesti ulos. Olkoon vaikka pallo suussa tai jokin riepu, niin haukkua osataan silloinkin!

Jos nykyään Noki on energinen, niin auta armias miten se oli pentuna! Alkuun oli Noks omassa huoneessaan (samassa missä Ilo oli pentuna), mutta energiaa purettiin puruluiden lisäksi reunalistoihin, tapetteihin ja lapsiporttiin… (onneksi en ehtinyt sitä huonetta remontoimaan Ilon jäljiltä… )Tilaa rajattiin verkon avulla, mutta jotenkin kummasti koiruus löytyi aina verkon toiselta puolen… Ja kaiken pienen ”sälän” (web-kamera, tietsikan piuha, hiiri jne) lisäksi minulla ei lopulta ollut vuodesohvaa ollenkaan… Se oli totaalisesti tuhottu. Tai no, runko jäi ehjäksi. Pentukurssin aikainen kouluttaja minulle sitten sanoikin, että tuollaiset koirat ovat juuri niitä parhaita harrastuksissa. Ja tuo on kyllä niin totta!

Noks on kyllä varsinainen kainalokoira ja hellyydenkipeä hölmöläinen. Nuorempana heikäläinen aina nukkui selkäni takana kuono tiukasti kaulaani vasten ja puhalteli kuumia henkäyksiä. Nykyään suostuu nukkumaan jo jalkopäässä, mutta sieltä se ei kyllä koko yönä mihinkään häviä. Sohvalle jos menee, löytää koiran kainalostaan tiukalta kiepiltä. Lenkillä ollessa käy tökkäsemässä kättä tai jalkaa ja ilmoittamassa olevansa siinä vieressä.

Mutta osaa se metsälenkillä hävitäkin, varsinkin hirvien perään! Juoksulenkillä ollessamme ja koiruuksien ollessa irti, pyrin vahtimaan koko ajan missä ne liikkuvat. Kerran Noks vain silmän räpäyksessä olikin hävinnyt. Alkoi kuulumaan tasainen jahtihaukku… Huutelin ja vislailin minkä ehdin ja kirosin koiran mielessäni. Jonkin ajan kuluttua koiruus tuli takaisin, mutta toi tullessaan samalle hakkuuaukealle myös kaksi hirveä! Onneksi hirvet suunnistivat suoraan minusta ja Gamista ohi ja Noks päätti silloin palata hihnanjatkoksi… Nykyään olen jo suht hyvin oppinut Nokia lukemaan ja tiedän milloin kannattaa hihnaan ottaa. Pitänee vain nyt koputtaa puuta.

Tuntuu, että Nokin nuoruusaikana sai päätään monta kertaa hakata seinään ja monta kertaa huomasin kiroavani koiruuden sinne syvimpään paikkaan, kun omia idioottimaisia käytöksiään esitteli lenkeillä. Ajan myötä onneksi on yhteinen sävel löytynyt ja Noks on todellakin varsin helppo koira kaikin tavoin. Ja luottavainen.

Kun Nokin silmää hoidettiin ja siitä jouduttiin milloin ulos tullutta tikkiä vetämään pois, silmään osuvaa tikkiä lyhentämään tai kuoliota leikkaamaan luomen reunasta pois, niin kaikki nämä operaatiot menivät ilman rauhoitusta ja puudutusta. Noks piti päätään minua vasten ja minä pidin kuonosta samalla rapsutellen. Ja kaikki hoitui. Lääkärikin ihmetteli moneen otteeseen miten joku koira voi ollakin noin kiltti ja luottavainen? Sitä pitää itsenikin oikeasti ihmetellä. Mutta se vain on.

Kyllähän tuo osasi – ja osaa näköjään edelleen – karata agitreeneissä verkon ali toiselle kentälle moikkaamaan hemaisevia tyttösiä. Tästä syystä emme ensimmäisenä vuotena kisanneet ollenkaan ulkokentillä, kun en yksinkertaisesti luottanut siihen, että heikä pysyy radalla…

Noks kuvitteli nuorempana olevansa ilmeisesti belgianpaimenkoira. Treeneissä minulla oli milloin jaloissa, milloin käsissä mustelmia, kun koiruus napsi kiinni. Tai loikki naamankorkeudelle, välillä hampaat osuen omiini. Ja hirveä räksytys tietty mukana. Kisoissa ensimmäisen vuoden aikana oli Nokilla tapana käydä hillumassa ratahenkilöiden luona, jos ne olivat sen mielestä sopivasti matkan varrella. Tai edes putken takana tai vieressä. Parhaimmillaan ratahenkilö löysi koiruuden sylistään…

Nokin yksi tärkeimmistä tehtävistä, omasta mielestään, on kaivaa villasukkani kaapista ja ojentaa ne minulle uloslähtiessä. Ja jos villasukkia ei ole tarjolla, silloin ojennetaan patterin päällä olevat hanskat.

Noks on koira, jonka hampaat saa pestä sähköhammasharjalla! Se tulee oikein kylppäriin norkoilemaan ja odottamaan, kun itse hampaitani pesen.

Vinkupallot ovat Nokin mielestä kaikkein parhaimpia, vaikkakin ne kestävät ehjänä vain sen pari minuuttia, mutta sen jälkeen niitä on kiva suussa vain muttuuttaa.

Noks on käynyt vain kertaalleen näyttelyssä, saaden silloin Erittäin Hyvän (EH). Eniten ollaan keskitytty agilityyn ja siinä on kyllä itselläni toiveena saada koiruudesta joskus valio. Ja päästä SM-kisoihin… Ja uskon, että molemmat toiveet tulevat joskus toteutumaan, jos vain koiruus pysyy terveenä! Se on sellainen koira, joita harvoin kohdalleni tulee. Luulisin.

Huolimatta kaikista kahden ensimmäisen vuoden ongelmista ja hankaluuksista Nokin kanssa tai ehkäpä juurikin niistä syistä, huomaan että me ollaan kasvettu Nokin kanssa yhteen. Ja vaikka sanotaan, että ihmisellä voi olla vain yksi Elämänsä Koira, niin kyllä Noks kuuluu tuohon kastiin heti Kimpuran jälkeen. Tietty kaikki koirat, joita minulla on ollut ja joita on edelleen, ovat jokainen omalla tavallaan todella rakkaita. Pois en niitä olisi vaihtanut, enkä nykyisiäkään vaihda.

Nokin saavutuksia:
näyttelystä 1 x EH
Osallistuminen Agilityn SM-kisoihin 2015 (ei menestystä)